Urheilukulttuuri ja pohjoismainen kulttuuri: minulle tällä hetkellä ne tärkeimmät kulttuurit. Täysin erilaiset, ehkä ne vähän kilpailevatkin keskenään, mutta loppujen lopuksi ei niissä välttämättä niin paljoa eroja olekaan. Molemmissa vallitsee samanlainen yhteishenki, ”kaveria ei jätetä”-fiilis, ja piirit on oikeastaan aika pienet. Molemmat myös tarjoavat unohtumattomia kokemuksia.
En osaa sanoa, milloin tuo pohjoismainen kulttuuri sai alkunsa. Ehkä jo Kalmarin Unionin aikana, ehkä siinä vaiheessa, kun ruvettiin itsenäisiksi tai ehkä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Urheilukulttuurin alkamiselle sen sijaan onkin varmaan hieman selkeämpi päiväys: Tukholman olympialaiset 1912, kun Hannes Kolehmaisen sanottiin juosseen Suomen maailmankartalle.
Kolehmaisen menestyksen jälkeen Suomi alkoi menestyä ja voittaa suhteellisen paljon mitaleja. Oli myös vihdoin päätetty, että Helsingissä pidetään kesäolympialaiset 1940. Siinä vaiheessa kuitenkin tuli vähän mutkia matkaan, ja urheilukulttuurin piti hetkeksi siirtyä taka-alalle, kun pohjoismainen kulttuuri hoiteli asiat itänaapurin kanssa. Tilanteen rauhoituttua urheilukulttuuri pääsi taas kukoistamaan vuoden 1952 olympialaisissa, jotka sitten viimein järjestettiin Helsingissä.
Synnyin vasta 1990-luvun puolivälissä, joten enempää en uskalla mennä puhelemaan näiden kahden kulttuurin historiasta. Tuntuu kuitenkin siltä, että se talvisodan aikana vaikuttanut pohjoismainen kulttuuri joiltain osilta jäi sinne historiaan. Onneksi nämä muut osat, jotka sitten jatkoivat matkaa tänne nykyaikaan, ovat kyllä löytäneet omat piirinsä. Valitettavaa kyllä, mutta nämä piirit eivät ole ihan samoja piirejä, joihin urheilukulttuuri itsensä värväsi.
Minulle pohjoismainen kulttuuri merkitsee positiivisutta, periksiantamattomuutta ja halua kokea uusia asioita. Ehkä suurin juttu, mitä olen pohjoismaisesta kulttuurista oppinut, tai ainakin oletan sen tulleen sieltä, on spontaanius. Pohjoismaisen kulttuurin ansiosta on tullut koettua kaikenlaista, on tullut syötyä mämmiä aamupalaksi kööpenhaminalaisessa puistossa, paistettua vohveleita norjalaisen opettajan kanssa kesken oppitunnin, vietettyä koko kesä pienessä kylässä kilometrien päässä sivistyksestä, hypättyä 50 metriä korkealta kalliolta ja nyt olen perustanut kaverin kanssa paikallisosaston Vaasaan. Lomailu muissa Pohjoismaissa ei tunnu enää siltä, että menisi ulkomaille. Pohjoismaat ovat minun kotimaani.
Tämän pohjoismaisesta kulttuurista tulleen spontaaniuden ansiosta pääsin vuoden vaihteessa töihin Nuorten Jääkiekon MM-kisoihin, joissa urheilukulttuuri korostui entisestään. Pohjoismainen kulttuuri on sinänsä hyvässä asemassa, että sitä kohdellaan melko tasapuolisesti, kun taas urheilussa lajin kiinnostus ei kasva, ellei sitä tuoda kunnolla esille. Valtakunnallinen näkyvyys on tässä kohtaa suuressa merkityksessä. Kaikki varmaan tietävätkin, mitkä ovat ne urheilulajit, jotka ovat eniten mukana mediassa. Pitäisi kuitenkin muistaa, että Suomessa on niitä lajeja ringetestä eukonkantoon.
MM-jääkiekon aikana suomalaiset ovat keskenään parempia kavereita kuin koskaan aikaisemmin. Kun kaukaloon laitetaan samaan aikaan sekä Ruotsi että Suomi, on pohjoismaalaisuus kaukana. Tuolloin toinen joukkue on ruotsalainen ja toinen suomalainen. Mikäli siinä nähdään jotain veljeilyä vastapuolen kanssa, siitä kyllä kuulee, eikä varmastikaan erityisen positiiviseen sävyyn. Mutta toisaalta, jos on kyse Pohjoismaista ja urheilusta, voiko silloin kuitenkaan välttyä pohjoismaalaisuudelta? Tunnelma hallissa ei olisi läheskään sama, jos Suomea vastaan pelaisi vaikka Tšekki. Jos pohjoismaalainen kulttuuri meitä tuollaisissakin tilanteissa omalla tavallaan yhdistää, niin miksei se voisi yhdistää sitten ihan arkipäivässä. Minkä takia ei olisi pohjoismaalaista yhteiskansalaisuutta ja henkilötunnusta tai miksei juna voisi kulkea Perämerenkaarelle?
Kokemuksieni mukaan urheilusta muistaa vaan ne onnistumiset. Golfissa hyvän lyönnin jälkeen muistaa, mikä meni oikein, eikä niinkään sitä, mikä meni väärin. Tietää vain, miten lyödä seuraavallakin kerralla. Hiihdossa kesken lenkin saattaa ärsyttää kotiin jäänyt juomapullo, mutta perille päästyä sekin unohtuu, kun keho huutaa tietyn asteen tuskasta, mikä oikeasti tuntuu vaan hyvältä. Lumilautaillessa taas pääsee jonkinlaiseen flow-tilaan niin helposti, että edes lumeen uppoava laudan kantti ei harmita.
Suomessa pitäisi uskaltaa olla oikeasti pohjoismaalainen, ja Pohjoismaita yhdistäviä asioita pitäisi tuoda enemmän esille. Urheilussa innostus helposti kuihtuu, ellei lajin kanssa olla säännöllisesti tekemisissä. Ei siis kuihduteta tätä pohjoismaista kulttuuriakaan, vaan yritetään oikeasti tuoda se mukaan arkipäivään. Otetaan myös vihdoin mukaan ne osat, jotka saattoi jäädä sinne 1940-luvulle ja annetaan kaikkien tietää, että kannattaa olla pohjoismaalainen.
Teksti ja kuva: Ella Wallin, PNN:n hallituksen varajäsen ja Vaasan seudun Pohjola-Nordenin Nuorien puheenjohtaja
[:sv]
Urheilukulttuuri ja pohjoismainen kulttuuri: minulle tällä hetkellä ne tärkeimmät kulttuurit. Täysin erilaiset, ehkä ne vähän kilpailevatkin keskenään, mutta loppujen lopuksi ei niissä välttämättä niin paljoa eroja olekaan. Molemmissa vallitsee samanlainen yhteishenki, ”kaveria ei jätetä”-fiilis, ja piirit on oikeastaan aika pienet. Molemmat myös tarjoavat unohtumattomia kokemuksia.
En osaa sanoa, milloin tuo pohjoismainen kulttuuri sai alkunsa. Ehkä jo Kalmarin Unionin aikana, ehkä siinä vaiheessa, kun ruvettiin itsenäisiksi tai ehkä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Urheilukulttuurin alkamiselle sen sijaan onkin varmaan hieman selkeämpi päiväys: Tukholman olympialaiset 1912, kun Hannes Kolehmaisen sanottiin juosseen Suomen maailmankartalle.
Kolehmaisen menestyksen jälkeen Suomi alkoi menestyä ja voittaa suhteellisen paljon mitaleja. Oli myös vihdoin päätetty, että Helsingissä pidetään kesäolympialaiset 1940. Siinä vaiheessa kuitenkin tuli vähän mutkia matkaan, ja urheilukulttuurin piti hetkeksi siirtyä taka-alalle, kun pohjoismainen kulttuuri hoiteli asiat itänaapurin kanssa. Tilanteen rauhoituttua urheilukulttuuri pääsi taas kukoistamaan vuoden 1952 olympialaisissa, jotka sitten viimein järjestettiin Helsingissä.
Synnyin vasta 1990-luvun puolivälissä, joten enempää en uskalla mennä puhelemaan näiden kahden kulttuurin historiasta. Tuntuu kuitenkin siltä, että se talvisodan aikana vaikuttanut pohjoismainen kulttuuri joiltain osilta jäi sinne historiaan. Onneksi nämä muut osat, jotka sitten jatkoivat matkaa tänne nykyaikaan, ovat kyllä löytäneet omat piirinsä. Valitettavaa kyllä, mutta nämä piirit eivät ole ihan samoja piirejä, joihin urheilukulttuuri itsensä värväsi.
Minulle pohjoismainen kulttuuri merkitsee positiivisutta, periksiantamattomuutta ja halua kokea uusia asioita. Ehkä suurin juttu, mitä olen pohjoismaisesta kulttuurista oppinut, tai ainakin oletan sen tulleen sieltä, on spontaanius. Pohjoismaisen kulttuurin ansiosta on tullut koettua kaikenlaista, on tullut syötyä mämmiä aamupalaksi kööpenhaminalaisessa puistossa, paistettua vohveleita norjalaisen opettajan kanssa kesken oppitunnin, vietettyä koko kesä pienessä kylässä kilometrien päässä sivistyksestä, hypättyä 50 metriä korkealta kalliolta ja nyt olen perustanut kaverin kanssa paikallisosaston Vaasaan. Lomailu muissa Pohjoismaissa ei tunnu enää siltä, että menisi ulkomaille. Pohjoismaat ovat minun kotimaani.
Tämän pohjoismaisesta kulttuurista tulleen spontaaniuden ansiosta pääsin vuoden vaihteessa töihin Nuorten Jääkiekon MM-kisoihin, joissa urheilukulttuuri korostui entisestään. Pohjoismainen kulttuuri on sinänsä hyvässä asemassa, että sitä kohdellaan melko tasapuolisesti, kun taas urheilussa lajin kiinnostus ei kasva ellei sitä tuoda kunnolla esille. Valtakunnallinen näkyvyys on tässä kohtaa suuressa merkityksessä. Kaikki varmaan tietävätkin, mitkä ovat ne urheilulajit, jotka ovat eniten mukana mediassa. Pitäisi kuitenkin muistaa, että Suomessa on niitä lajeja ringetestä eukonkantoon.
MM-jääkiekon aikana suomalaiset ovat keskenään parempia kavereita kuin koskaan aikaisemmin. Kun kaukaloon laitetaan samaan aikaan sekä Ruotsi että Suomi, on pohjoismaalaisuus kaukana. Tuolloin toinen joukkue on ruotsalainen ja toinen suomalainen. Mikäli siinä nähdään jotain veljeilyä vastapuolen kanssa, siitä kyllä kuulee, eikä varmastikaan erityisen positiiviseen sävyyn. Mutta toisaalta, jos on kyse Pohjoismaista ja urheilusta, voiko silloin kuitenkaan välttyä pohjoismaalaisuudelta? Tunnelma hallissa ei olisi läheskään sama, jos Suomea vastaan pelaisi vaikka Tšekki. Jos pohjoismaalainen kulttuuri meitä tuollaisissakin tilanteissa omalla tavallaan yhdistää, niin miksei se voisi yhdistää sitten ihan arkipäivässä. Minkä takia ei olisi pohjoismaalaista yhteiskansalaisuutta ja henkilötunnusta tai miksei juna voisi kulkea Perämerenkaarelle?
Kokemuksieni mukaan urheilusta muistaa vaan ne onnistumiset. Golfissa hyvän lyönnin jälkeen muistaa, mikä meni oikein, eikä niinkään sitä, mikä meni väärin. Tietää vain, miten lyödä seuraavallakin kerralla. Hiihdossa kesken lenkin saattaa ärsyttää kotiin jäänyt juomapullo, mutta perille päästyä sekin unohtuu, kun keho huutaa tietyn asteen tuskasta, mikä oikeasti tuntuu vaan hyvältä. Lumilautaillessa taas pääsee jonkinlaiseen flow-tilaan niin helposti, että edes lumeen uppoava laudan kantti ei harmita.
Suomessa pitäisi uskaltaa olla oikeasti pohjoismaalainen, ja Pohjoismaita yhdistäviä asioita pitäisi tuoda enemmän esille. Urheilussa innostus helposti kuihtuu, ellei lajin kanssa olla säännöllisesti tekemisissä. Ei siis kuihduteta tätä pohjoismaista kulttuuriakaan, vaan yritetään oikeasti tuoda se mukaan arkipäivään. Otetaan myös vihdoin mukaan ne osat, jotka saattoi jäädä sinne 1940-luvulle ja annetaan kaikkien tietää, että kannattaa olla pohjoismaalainen.
Teksti ja kuva: Ella Wallin, PNN:n hallituksen varajäsen ja Vaasan seudun Pohjola-Nordenin Nuorien puheenjohtaja