Matkustin toukokuussa läpi sydän-Pohjolan. Reykjavíkista Islannin itärannikolle, ja sieltä laivalla Färsaarille. Siitä viikon päästä laiva luoteis-Tanskaan, ja junalla maan läpi. Intensiivisen Kööpenhamina-visiitin jälkeen vetäydyin Osloon rauhoittumaan ja uimaan vuonoihin. Lopulta Ruotsin läpi Tukholmaan terminaaliin ja laivalla kotiin Turkuun.
Kolmeviikkoinen matkani oli antoisa esimerkiksi siksi, että pystyin seuraamaan maiden eroja. Laiva- ja bussimatkojen aikana ehdin rauhassa virittäytyä seuraavaa maata varten. Jokaisessa maassa tuntui aina helpolta ja luontevalta, mutta aina hieman erilaiselta.
Koin Färsaarten ”löytämisen” yllättävän vahvasti. Färsaarelaisten seuraaminen oli jotenkin liikuttavaa ja vaikuttavaa. Tätä on vaikea muotoilla kuulostamatta jotenkin ylimieliseltä, mutta se ei ole tarkoitus. Siellä he vaan ovat, jyrkillä karuilla suikulasaarillaan, joita hädin tuskin kartasta näkyy. Elävät pintapuolisin kuin vaikka ruotsalaiset, mutta puhuvat hassusti. Heidän kanssaan oli helppo tulla juttuun.
Sohvasurffasin reissullani färsaarelaisen tytön luona, minkä ansiosta vietin aikaa monien paikallisten kanssa. He tiesivät Suomesta vaikka mitä. He esittelivät minulle videon, jossa suomalainen mies heittää huulta lakupiipusta. Videota on katsottu neljä miljoonaa kertaa. He kaikki tiesivät videon ja minä en.
Moni suomalainen ei tiedä Färsaarista paljoakaan. Se on kyllä ihan ymmärrettävää: maa ei saa usein huomiota. Islannin pientä väkilukua hämmästellään jatkuvasti. Miksei Färsaarten? Islantilaisia on puolen Helsingin verran, färsaarelaisia taas vähemmän kuin joensuulaisia. Tämä on mielestäni pieni mutta hyvä esimerkki Pohjoismaiden moniulotteisuudesta. Mitä Pohjola oikeastaan edes on? Useimmat ottavat Färsaaret ja Grönlannin nippa nappa mukaan. Jos jätetään pois politiikka- ja talousasiat, laajenee sana Pohjola paljonkin. Ehkä kyse on vain maantieteestä. Lasketaanko Alaska? Entä Kanada tai Venäjä, Siperia?
Skandinavia lienee silti ikuisesti Pohjolan kuuma keskus, jota pitävät kasassa Suomi ja Islanti. Jotkut ulkomaalaiset eivät pidä Suomeakaan Pohjoismaana, mikä johtuu esimerkiksi hyvin poikkeuksellisesta kielestämme. Suomalaisten kesken asiasta on harvoin epäselvyyttä: pohjoismaalaisia ollaan, totta kai. Emme ole pelkkä pehmuste Venäjän ja Ruotsin välissä.
Näkisin, että termi ”pohjoismaalainen” on loppujen lopuksi aika löysä. Se herättää vahvoja mielikuvia, muttei pakota mihinkään: emme oikeastaan taistele keskenämme. Suomikaan ei olisi Suomi ilman pohjoisia naapureitaan.
Ehkä Pohjola on ennen kaikkea mielentila. Sitä se on minulle. Joskus tunnen itseni enemmän pohjoismaalaiseksi kuin suomalaiseksi. Näissä tunnelmissa aloitan myös tehtäväni Nordhumlan uutena päätoimittajana: yritän saada tutusta ystävästä jotain uutta esiin.
Tervetuloa mukaan!
Teksti: Anni Savolainen
Nordhumlan päätoimittaja 2015