14.04.2020 09:00

Tyvärr är denna artikel enbart tillgänglig Finska. For the sake of viewer convenience, the content is shown below in the alternative language. You may click the link to switch the active language.

Teksti: Terhi Nurminen

 

Kun muutin elokuussa Ruotsiin, yksi asia yllätti minut ylitse muiden – kirjepostin määrä. Ensimmäisten kuukausien aikana postilokeroni ajoittain suorastaan pursui yhtä sun toista lippulappusta ja lehtistä, joilla kyseltiin ja informoitiin minua milloin mistäkin yhteiskunnan kiemurasta. Syksyn paperitulva olikin mitä mainioin pikakurssi ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Ensimmäinen kirje tuli etuoikeutetusti Skatteverketiltä, Ruotsin veroviranomaiselta, joka myös ylläpitää henkilörekisteriä: olin onnistuneesti vaihtanut kirjani Ruotsiin ja sain sitä myötä personnummerin, ruotsalaisen henkilötunnuksen. Tämän jälkeen postilaatikkooni kolahti tervetulotoivotus Norrtäljen kunnalta, alueellinen harrastuskysely, tiedustelulomake opiskelu-ja työllisyystilanteestani, ohje hammashoitopaikan valitsemiseen lapselle sekä Statistiska Centralbyrånin eli Ruotsin tilastoviranomaisen tutkimuslomake maahanmuuttajien koulutustaustasta.

Etenkin alkuun tuo tuntui hullunkuriselta, mutta jatkuessaan sai minut myös pohtimaan sitä, miten Ruotsi kohtelee asukkaitaan. Yhtäkkiä minä ja elämäni kiinnostivat julkisen vallan (ainakin melkein) jokaista haaraa – minä, tavallinen kansalainen, maahanmuuttaja, olin jotenkin tärkeä osa ympärillä pyörivää systeemiä. Kaiken maailman lappuset loivat lisäksi kuvaa laajasta hyvinvointivaltiosta, jossa elämän jokainen osa-alue on huomioitu.

Säväyttävin kirjeistä koski kuntien aktiviteettivastuuta (kommunalt aktivitetsansvar, KAA). Ruotsissa kunnan tulee lain mukaan pitää kirjaa alle 20-vuotiaista ilman toisen asteen tutkintoa olevista nuorista ja tarpeen vaatiessa tarjota heille tukea opintojen jatkamiseen. Koska minun koulutustaustaani ei ole rekisteröity mihinkään Ruotsissa, Norrtäljen kunta tiedusteli tilannettani ja avuntarvettani samalla ilmoittaen, että jollen vastaa 10 päivän kuluessa, tulevat he kotikäynnille. Täällä ei siis ainakaan vahingossa putoa yhteiskunnan ulkopuolelle.

Ihmetystä kurssikavereilleni aiheutti myös yhdelle heistä tullut kutsu kohdunkaulan syövän seulontaan. Moni kurssilaisistani tulee maista, joissa julkinen sektori on huomattavasti pienempi, eivätkä he voineet siksi uskoa, että jo reilu parikymppiset kutsutaan ilmaisiin kontrolleihin. Itse asiassa yhdellä heistä ei ollut alkuun edes eurooppalaista sairaanhoitokorttia, koska hän ei ollut maksanut sairausvakuutusmaksuaan valtiolle – hänen kotimaassaan kun vain työssäkäyvät ja lapset ovat automaattisesti julkisen terveydenhuollon piirissä. Näitä pohjoismaalaiselle itsestäänselvyyksiä oppii arvostamaan aivan toisella tavalla, kun näkee, miten uskomattomilta ne muualta Euroopasta tuleville tuntuvat.

Saamissani kirjeissä pisti lisäksi silmään niiden monikielisyys, olivathan useimmat tekstit noin kahdeksalla eri kielellä. Syitä tähän on todennäköisesti kaksi: toisaalta kaikkien halutaan varmasti ymmärtävän niiden sisällön, ja toisaalta vastaanottajan kielitaitoa on mahdotonta tietää, sillä Ruotsissa ei lainkaan rekisteröidä asukkaiden äidinkieliä. Tämä tarkoittaa, ettei kellään ole tietoa edes siitä, minkä verran mitäkin kieltä Ruotsissa puhutaan ja millä kielillä tietoa ja palveluita kannattaisi tarjota. Joitain valistuneita arvauksia toki voidaan tehdä muun muassa maahanmuuttajien kotimaiden perusteella – esimerkiksi minun kotikuntani Norrtäljen asukkaista noin 12% on suomalaistaustaisia, minkä vuoksi kunta on liittynyt suomen kielen hallintoalueeseen ja tarjoaa jonkin verran palveluita suomeksi. Suomen kielen asema on toki vahva koko maassa, sillä se on yksi viidestä virallisesta vähemmistökielestä.

Jo puoli vuotta maahanmuuttajana on saanut minut arvostamaan Pohjoismaiden integraatiota ja yhteiskunnan tukiverkkoa aivan uudella tavalla. Ruotsin väestörekisteriin pääsin Suomen kansalaisena pelkästään passia näyttämällä siinä missä monesta muusta maasta tulevat joutuivat todistamaan oikeasti opiskelevansa koulussamme, ja saan lisäksi Suomesta opintotukea – harvinainen ja kadehdittu etuus, jota Pohjoismaiden ulkopuolelta tulevat ihmettelevät ja ihastelevat.

Mutta työ liikkuvuuden helpottamiseksi, syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja vähemmistöjen turvaamiseksi ei Pohjolassakaan ole valmis. Ruotsissa törmään aika-ajoin esimerkiksi maksamisen vaikeuksiin, sillä kaikki swishaavat rahaa toisilleen – sekä maksavat vaikka kirpputorilla tällä Swish-sovelluksella -, jota minä en ilman ruotsalaista pankkitiliä voi käyttää. Nuorten hyvinvointi puolestaan on koko Pohjolan laajuinen haaste, ja saamelainen elämäntapa on uhattuna niin valtioiden toimien kuin ilmastonmuutoksenkin johdosta.

Pohjoismaalaisuudessa on paljon ylpeyden aiheita, joita emme osaa arjessamme arvostaa. Inspiroimme ja toimimme esimerkkinä muulle maailmalle monessa kysymyksessä, ja kansamme ovat yksiä maailman onnellisimmista. Emme kuitenkaan voi jättää hanskoja tiskiin, sillä epäkohtia löytyy täältä onnelastakin, ja vain niihin tarttumalla voimme säilyttää paikkamme kansainvälisinä malliyhteiskuntina. Yhdessä, pitämällä kansalaisten hyvinvoinnin päätöksenteon keskiössä. Ja muistamalla heitä kirjeellä aika ajoin.

 

Kirjoittaja on Väddön kansanopistossa opiskeleva PNN:n liittohallituksen jäsen, joka tekee muistilapuista origameja ja juo liikaa palleroteetä.

Kuva: Terhi Nurminen